— Herra Jumala! mitä te sanotte?…
"Ja näköään", jatkoi Herman, "olen minä syypää hänen kuolemaansa."
Lisaveta Ivanovna katsahti häneen, ja Tomskin sanat kaikuivat hänen sielussaan: sillä miehellä on varmaankin kolme rikosta omallatunnollaan! Herman istui ikkunalle hänen viereensä ja kertoi kaikki.
Lisaveta Ivanovna kuunteli häntä kauhistuksella. Ja siis, nuo innokkaat kirjeet, nuo kiihkeät pyynnöt, tuo röyhkeä, itsepäinen vainoominen — kaikki tuo ei ollutkaan rakkautta! Rahaa — sitä hänen sielunsa isosi! Hän siis ei voinut tyydyttää tämän halua ja tehdä häntä onnelliseksi! Kasvatti-raukka ei ollut muuta kuin rosvon, hyväntekijättärensä murhaajan sokea apuri!… Katkerasti itki hän myöhäisessä, tuskallisessa katumuksessaan. Herman katseli häntä ääneti: hänenkin sydäntänsä särki; vaan ei tyttöraukan kyyneleet, eikä hänen surunsa ihmeteltävä viehätys liikuttaneet hänen tylyä sieluaan. Hän ei tuntenut omantunnon vaivoja ajatellessa ämmän kuolemaa. Yksi häntä vaan kauhistutti: salaisuuden palautumatoin häviö, salaisuuden, josta hän rikastumista odotti.
— Te olette hirviö! sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna.
"Minä en tahtonut hänen kuolemaansa", vastasi Herman, "pistoolini ei ole ladattu."
He vaikenivat.
Tuli aamu. Lisaveta Ivanovna sammutti loppuunpalavan kynttelin; hämärä valo valaisi hänen huoneensa. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja katsahti Hermaniin: hän istui ikkunalla kädet ristissä synkän näköisenä. Tässä asemassa muistutti hän ihmeteltävästi Napoleonin kuvaa. Yhtäläisyys hämmästytti Lisaveta Ivanovnaakin.
— Kuinka te menette ulos luotani? sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna. Minä arvelin viedä teidät salaisia portaita myöten; mutta on mentävä makuuhuoneen kautta, ja minä pelkään.
"Sanokaa, miten löydän salaiset portaat, niin menen."