Näin sanoen hän hiljaa kääntyi, meni ovelle ja katosi, sipsuttaen tohveleita. Herman kuuli eteisen oven jyskähtävän ja näki, kuinka joku taas katsoi hänen ikkunaansa.
Pitkään aikaan ei hän voinut tointua. Hän meni toiseen huoneesen. Palvelijansa makasi lattialla; töin tuskin sai Herman hänet hereille. Hän oli humalassa, kuin tavallisesti; mitään selkoa ei häneltä voinut saada. Eteisen ovi oli suljettu. Herman palasi huoneesensa, sytytti kynttelin ja kirjoitti muistiin näkemänsä.
VI.
Kaksi aatetta ei voi yhdessä olla henkisessä luonnossa, samoin kuin kaksi oliota fyysillisessä maailmassa ei voi olla samalla paikalla yht'aikaa. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä peittivät kohta Hermanin mielikuvituksessa kuolleen kreivittären kuvan. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä eivät lähteneet hänen päästään, vaan liikkuivat hänen huulillaan. Nähdessään nuoren tytön, sanoi hän: "kuinka hän on solakka! oikea herttakolmonen". Kun häneltä kysyttiin: "mitä kello on?" vastasi hän: "viisi minuttia vailla seitosta". Jokainen möhömahanen miesihminen muistutti hänelle ässää. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä vainosivat häntä unessa, milloin missäkin muodossa; kolmisilmä kukoisti hänen edessään kauniina kukkana, seitsensilmä esiintyi götiläisenä korttina, ässä äärettömänä hämähäkkinä. Kaikki hänen ajatuksensa sulivat yhteen — käyttää hyväkseen salaisuutta, joka hänelle niin paljo oli maksanut. Hän kävi ajattelemaan virkaeroa ja matkustusta. Hän tahtoi Parisin julkisissa pelihuoneissa temmata aarteen hurmoittuneelta onnettarelta. Sattumus vapautti hänet puuhista.
Moskovassa oli muodostunut seura rikkaista pelureista, kuuluisan Tshekalinskin johdolla, joka oli kuluttanut ikänsä korttien ääressä ja voittanut miljooneja vekseleissä, hävittäen puhdasta rahaa. Monivuotinen kokemus oli voittanut hänelle toverien luottamuksen, ja vierasvarainen talo, mainio kokki, ystävällisyys ja hilpeys olivat hankkineet hänelle yleisön kunnioituksen. Hän saapui Pietariin. Nuoriso tulvasi hänen luo, unhottaen tanssijaiset korttien takia ja etuuttaen faaraopelin houkutukset lemmenkauppojen viehätyksille. Narumov vei sinne Hermanin.
He kulkivat monen komean huoneen kautta, jotka olivat täynnä kohteliaita palvelijoita. Väkeä oli kaikkialla. Muutamat kenraalit ja salaneuvokset pelasivat whistiä; nuoria miehiä venyi sohvilla. Vierashuoneessa, pitkän pöydän takana, jonka ympärillä tungeskeli noin parikymmentä pelaajaa, istui isäntä, pitäen pankkia. Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha mies, ulkomuodoltaan arvokkaan näköinen; pään peitti harmaat hiukset; täydet, verevät kasvot osottivat hyväsydämisyyttä; silmät loistivat, ainaisen hymyn elähyttäminä. Narumov esitteli hänelle Hermanin. Tshekalinski puristi ystävällisesti hänen kättään, pyysi olemaan kursailematta ja jatkoi peliä.
Jako kesti kauan. Pöydällä oli enemmän kuin kolmekymmentä lehteä. Tshekalinski pysähtyi jokaisen heiton jälkeen, antaakseen pelaajoille aikaa toimia, kirjoitti muistiin häviön, kohteliaasti kuunteli heidän vaatimuksiaan, vielä kohteliaammin käänsi lehden kulmaa liikaa, jotka jo hajamielisenä oli kääntänyt. Vihdoin loppui jako. Tshekalinski sakasi kortit ja valmistautui taas jakamaan.
— Sallikaa minun määrätä kortti, sanoi Herman, kurottaen kättään lihavan herran takaa, joka siinä punkteerasi.
Tshekalinski hymyili ja kumarsi ääneti, nöyrän suostumuksen merkiksi. Narumov, nauraen, toivotti Hermanille onnea pitkän paaston lopuksi ja hyväksi aluksi.
— Valmis! sanoi Herman, kirjoitettuaan liidulla panoksen kortilleen.