AINA (taputtaa käsiänsä).
Ai hauskuutta! Mitä kuulen sulta!
Mun tämä teki oikein iloiseksi,
Se myöskin, että hänet nähtyäin
Mä tulin tietämään ja kohta näin:
Huudettu maailmaa on huonommaksi
Ja ihmisiä paljon pahemmaksi
Kuin ovat. Ettei rosvoja olekaan
Kaikk' ihmiset, jo kauvan aikaa vaan
Sen sulle sanonut jo minä oisin,
Ett' oisit ilon saanut sinäkin.
KILPI (liikutettuna itsekseen).
Viattomuuttaan oi! Kuink' olla voisin
Niin tuhma, että turhaan maailmaan
Siveän lapseni mä laskisin!
AINA.
Niin sinisilmistänsä näin ma sen,
Ett' on hän oikein hyvä ihminen;
Ja äänestänsä jospa päättänen,
Se hän on, joka laulaa lauleloita
Metsässä itsekseen niin ihanoita.
Jos hän on, hältä opin lauluin nää;
Hänt' aina aattelen kuin laulan mä;
(Lausuu).
Siivet jos saisin ja lintu ma oisin,
Lentää mun kultani luo minä voisin;
Korvess on mun nyt
Viihtyä täytynyt,
Uneksia vaan
Kultaistani saan!
(Äänettömyys. Ulkoa jyskytetään porttia).
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Liisa (tulee huoneesta ulos, astuu portin luo ja aukaisee vähäisen luukun, josta hän hiljakseen puhuu jollekin portin ulkopuolella olevalle).
KILPI (astuu levottomasti sinne tänne. Itsekseen).
Hiidenpä paha pula onpi tää!
Mitäpä tullee täst', en tiedä mä!
Vaan pahaa mieltä, harmiakin uutta!
Menevät männikköhön miettehein.
En ennen varonut, sen pahoin tein!
(Huomaa Liisan, joka tulee portilta takaisin.)
Vaan mitä nyt, vai taaskin salaisuutta?
LIISA.
Niin, salaisuutta! niinhän tahdotte.
En virkkaa saa ma, teitä etsii ken.
KILPI.
Vaan kun mä kysyn, vaadin vastauksen.
LIISA.
Sen saatte, siitä annan lupauksen.