LIISA.
No, minnes matka?
AINA.
Kauas, luokse muiden!
Tuon aidan yli, yli metsäin, puiden,
Oi, kauas, kauas ulos maailmaan!
LIISA.
Oi, lapsi kulta! näinhän lausutaan:
Niin ylhäällen ei ykskään lintu lennä,
Ett'ei hän jälleen pesähänsä ennä.
Sinäkin kotiin kohta palajaisit.
AINA.
Niin kyllä, taaspa sa mun nähdä saisit.
(Suutelee Liisaa).
LIISA.
Sä, Aina, aika hyvä olet vain!
(Pyyhkii suutansa).
Kas, maistui niinkuin mehu mansikkain!
AINA.
Ah, Liisa lintuseni, kuules vaan,
Maailma tämä onko ollenkaan
Niin paha, kuin on vaari kuvannut?
LIISA.
Vaan totta vaari ain on puhunut!
AINA.
Ai, Liisa! enpä usko ensinkään,
Ett' ompi laita niin, kuin lausuu hän;
Mutt', Liisa, muistatkos sa sitä vielä
Kun olin kaupungissa vaarin kanssa?
Kuin kaunista, kuin kultaist' oli siellä!
Ja Suomi kuin on sorja luonnoltansa!
Tienpuoles' oli koivupuut niin koreat,
Ja lehdot somat, niittyset niin soreat!
Kaikk' oli niinkuin kukkatuoksu ois
Maanpinnan kaiken siellä kattanut.
Ai! ja kun aurinkoinen laski pois,
Maa oli puineen purpuroittunut.
Ja kuinka kuohuvainen koski soi!
Näin siellä sinertävän järven pinnan
Ja kaupungissa suuren, kauniin linnan!
Kuin kultaista, et uskoa sa voi!…
Ma sinne siivin lentää tahtoisin!
LIISA.
Tunteeko toivoasi vaarikin?