AINA.
En ymmärrä sit' ensinkähän mä.
On paljon, jota en voi ymmärtää.
Tiedänpä yhtä, tiedän kumminkin,
Salossa että laulat soreasti.
LAURI.
Kyll' olen laulellut, mutt' koreasti…
AINA.
Niin kyllä. Laulujas mä kuuntelin
Niin tarkoin, että muistiss' on ne mulla.
Kun toisten tänne tulet jällehen —
Nyt saatkin joka päivä tänne tulla —
Ne kaikki sulle silloin laulelen.
LAURI.
Yhdessä laulelemme sitte noita.
AINA.
Kun kuulin Laurin sulolauleloita,
Ne aukas mulle uuden maailman.
Mi lumous on sävelissäs, oi!
Kuin illall' istuin ääress' ikkunain,
Niin silloin soreasti mulle soi:
(Lausuu).
Kun lämmin länsituulonen
Puunlatvaisissa huiskaa,
Niin kuulteleppas kultainen,
Suloa vaan se kuiskaa;
Sill' aina tänne metsään tullen,
Se tervehdyksen tuopi sullen
Mun ruusuiseni metsistössä!
Oi Lauri! kun mä tuota kuulen milloin,
Silmistä kyyneleeni virtaa silloin.
LAURI (itsekseen).
Voi! sydämelleni tuon sievän Ainan
Tahtoisin mieluisasti minä painaa!
AINA.
Oletkos unissasi nähnyt minua?
LAURI.
Mä usein näen uuta sinusta,
Kuin oisit ruusuiseni metsistössä.
AINA.
Mä myöskin usein sua uneksin. —
Vaan, Lauri, tule lakan luoksi, jossa
Mun kyyhkyin ovat, sillä kyyhkytkin
Sua kiittää tahtoo avustas,
Kun kotkan häijyn kaasit luodillas. —
Ai! kyllä ehdimme sen tekemään. —
Parempi lie jos käymme leikkimään.
Oleppas sä nyt kotka, kyyhky mä.
(Juoksee näytelmäsijan toiselle puolelle).
Saa nähdä, saatko kiinni minut sä!
No, käytkös?
LAURI.
Kyllä kohta kiinni saan;
(Juoksee Ainaa ottamaan kiini).
Vaan sitte en mä irti laskekaan.