AINA.
Se aivan oikein onpi, ettei hän
Rakasta maailmata ensinkään.
Vaan kunpa kysymys on milloin noista
Pelastajista, silloin onpi toista.
Hän silloin sanoo: pitää kiittämän. —
Juur tänäin tuli tänne miesi, ken
Pelasti hengen vaari-vanhuksen,
Paikalla päästettiin hän sisähän,
Ja niinpä kohta kun mä nä'in sun,
Mi pelastit nyt vasta henkein mun,
Samassa tein mä samoin, näyttääksein
Kiitollisuutta sulle. Kyyhkysein
Sä päälle päätteheksi pelastit,
Kun kotkaa kohti luodin laukasit.
LAURI.
Sai kotka kyllä kyydin, ettei maari…
Vaan tiedätkös sä varmaan, ettei vaari…?
AINA.
Päinvastoin. — Tänne jäädä täytyy sun
Niin kauan kun joutuu vaariseni.
Pois pyssy pane, istu viereheni!
No, tule! Aina käypi apuhun.
(Ottaa pyssyn ja jahtilaukun Laurilta ja taluttaa
hänet penkin luo, jolle he käyvät istumaan).
Kas niin!
LAURI (itsekseen).
Mä olen lumouksissain.
Kuin ihastuttavainen impinen!
AINA.
Miks puhut itsekses? Kun vaari vain
Noin puhuu, on hän nuromielinen.
Oletko sä nyt, Lauri, vihanen.
LAURI.
En. — Enpä ole koko elämässä
Niin onnellinen ollut, kuin nyt tässä.
AINA.
Vaan entäs minä. Lauri, mietippäs,
Kuin lysti, kun mä jonkun nähdä saan,
Ken viel' ei ole harmaa hiuksiltaan.
Kyll' olet oikein kaunis näöltäs! —
Kun sinuun silmät luon, niin luulen vaan
Ett' ihmiset on kaikki hyvät täällä…
LAURI.
Mon' onpi!
AINA.
Niinpä luulen!
LAURI.
Vaan maan päällä
Ei ole kukkaa kauniimpaa kuin sä.