Järkeä ja ymmärrystä
Nyt se verhoaa.
Niilo (ottaa hatun päästään ja katselee sitä.) Paha kyllä, että nuo runolliset vertaukset sopivat samalla kertaa useampaan kappaleesen.
Wiljakainen. Mitä te nyt tarkoititte? Enkö minä ole oikein arvannut? Kyllä kaiketi; sillä mahdotonta on erehtyä noin selvästä arvoituksesta. Pitäkäätte vaan se hattu! Se kaunistaa teidät ja sopii päähänne, niinkuin olisi mitan mukaan tehty.
(Panee hatun jälleen Niilon päähän.)
Niilo. Niinkö luulette? (Wähän aikaa mietittyään, huoaten.) Waan mitä se maksaa?
Wiljakainen. Kyllä se on vähintäin kolmenkymmenen markan arvoinen, ja vaikka minun oma veljeni pyytäisi sitä, niin ei hänkään saisi halvemmasta. Waan yhtä kaikki. Koska te olette minulta jo niin monta hattua ostaneet, niin voittehan ikäänkuin tuttavuuden puoleen saada se kahdestakymmenestä viidestä markasta; enhän minä viidestä markasta välitä, kunhan vaan muuten hyvä kauppa syntyy.
Niilo. Katsokaa, minulla on tässä kahdenkymmenen markan seteli. (Itsekseen.) Jumala paratkoon, lienee jo viimeinen! (Ääneensä.) Jos myytte tuon hatun minulle tähän rahaan, niin ostan vielä senkin.
Wiljakainen. No, olkoon menneeksi tuon kauniin setelin vuoksi ja sitten on hattu teidän. Tuhannen kiitoksia. Jos vielä edeskinpäin tarvitsette apuani, niin kääntykää vaan puoleeni. (Tahtoo mennä, vaan palaa takaisin.) Waan kuulkaa vielä sananen. Minun tapani ei ole olla uteliasna, mutta suokaa anteeksi jos kysyn, mitä te oikeastaan niin monella hatulla teette? Itse asia ei minuun kuulu, mutta mieleni tekee niin kovin tietää.
Niilo. Mitä minä niillä teen? — Minä ostan niitä sen tähden, että — että — että minä olen mielitehtoinen.
Wiljakainen (hämmästyksissään). Wai herra on mielitehtoinen —