Heikki. Kylläpä puhut totta! Kuinka monta hattua jo lienetkin ostanut. Warmaankin kaksitoista hattua ja seitsemän lakkia! Jumala paratkoon, oletpa aika kassööri! Niillä rahoilla olisimme jo aikaa sitten olleet matkamme perillä.
Niilo. Waan kuinka minun olisi pitänyt tehdä? Täytyihän minulla olla jotakin asiaa, sillä enhän olisi voinut asiatta puotiin mennä. Mutta mitäs sekään on minua auttanut? Hän tuskin vastaa kysymyksilleni; tavallisesti menee hän pois ja jättää isänsä tekemään kanssani kauppaa.
Heikki. Kas niin, Niilo kulta, pienissä kaupungeissahan pitää viattomuutta hakea; Helsingissä on se jo aikaa sitten huutokaupalla myyty.
Niilo. Onko Helsingistä jo posti tullut?
Heikki. Ei vielä, vaan sitä odotetaan parasta aikaa.
(Nousevat seisalleen.)
Niilo. Jospa tietäisin, mitä setäni minulle kirjoittaa!
Heikki. Jospa tietäisin, lähettääkö hän rahaa!
Niilo. Minun on ollut vaikea hänen kukkaroonsa turvautua. Waan kun Helsingin kirjallisuuden seura on määrännyt meille niin hirveän vähän matkarahaa, niin ei muuta turvaa ole ollut kuin sedältäni lisäksi pyytää. Hän onkin hyvä ja rikas mies, ja onpa siis syytä toivoa.
Heikki. Saanko luvan kysyä, mitä muuta olet hänelle kirjoittanut?