Niilo. Pelkkää totta vaan, sillä totuushan maan perii. Ensiksi olen minä kiittänyt häntä siitä, että hän on hätätilassa luvannut auttaa minua rahoilla. Sitten olen minä kertonut hänelle hyvin tarkoin runoretkemme Karjalassa ja viimein olen hänelle kirjoittanut olostamme Käkisalmessa — ja olen samassa tunnustanut kiihkouteni.
Heikki. Se tahtoo sanoa, kiihkoutesi tuhlaamaan rahaa hattuihin, jotka kyllä hintansa takaisin tuovat, jopa kenties korkoakin, kunhan vaan odotamme Käkisalmen markkinoita.
Niilo. Siitä en ole sanaakaan virkkanut, mutta lemmenkiihkouteni, kas, sen minä olen tunnustanut ja luvannut samassa heittää se sekä koko kaupunkikin Jumalan nimeen, kunhan vaan saan rahat käteeni, että sitä tehdä voisin.
Heikki. Ja sinä luulet sitä voivasi tehdä?
Niilo. Minun täytyy; minun kunniani sitä vaatii. Leena ei minua rakasta, hän päinvastoin jopa ylenkatsoo minua. Tahdonpa vielä viimeisen kerran koettaa päästä hänen kanssansa puheille; tuleehan hän tavallisesti tähän aikaan puotiin.
(Katsoo sinnepäin.)
Heikki. Herra siunatkoon! Aiotko taaskin ostaa itsellesi uuden hatun?
Niilo. Kaikkiapa vielä! Minä tahdon vaan nähdä Leenaa ja hänen omasta suustansa kuulla onneni.
Heikki. Kas se on sekä kristillistä että loogillista. Mutta mitä hattuihin tulee, niin täytyy minun muistuttaa, että me jo viimeinkin suurella rahantuhlaamisella olemme saaneet niitä koko tusinan; olisihan siis synti suuri hankkia vielä lisäksi kolmastoista, joka silloin häpäisisi niin pyhän luvun kuin tusina on. Eikä silloin mikään muu auttaisi kuin kerätä toisia hattuja lisäksi niin monta, että toinenkin tusina tulisi täyteen.
(Postikellon helinä kuuluu.)