Tikka. Oletteko te järkeä vailla?
Niilo. Minun herrani, ei minkäänlaisia solvauksia saa tulla kysymykseen! Kyllä minä taidan niihin kunnon vastauksen antaa ja muistakaatte varsinkin te, joka käytte virkapuvussa, että olette velkapää, jos ei muuten, niin oikeuden kautta, pyytämään julkisesti minulta anteeksi solvaussanoistanne. (Miettinen vetäytyy äimistyneenä taaksepäin. Niilo pnhuu nyt Wasilille.) Minä tuon nyt kolme noista teidän sadanmarkan seteleistänne takaisin. Paha kyllä, että tulin jo yhden särkemään tarpeisini; näin asiain laidan ollessa, ei minun olisi sitä pitänyt tekemän, eikä se tapahtunutkaan mistään pakosta ja rahanpulasta; sen minä tein erään anomuksen vuoksi, jonka eräs nais-ihminen, jota sydämestäni rakastan, teki minulle. Rakkaus, joka välistä saattaa tekemään suurimpiakin rikoksia, on saattanut minunkin tekemään tämän tuhmuuksen. Tässä on nyt kolme teidän seteleistänne, ottakaa ne takaisin ja viime sadasta annan minä teille tämän velkakirjan, jolla voitte saada rahanne pois sedältäni Heimolta Helsingissä, kyllä hän rehellisesti tuon vähäpätöisen summan teille suorittaa.
Wasili. A kah; enpähän miä tuost velkaahkiriaast välitäh, kunpahan voan annaat nui sataah markaan seteliit takaisih.
Niilo. Olkaa vaan niin hyvä ja ottakaa vastaan niin hyvin toinen kuin toinenkin.
Wasili (itsekseen). Kah, juhtakaik. A, voinenpahan noi sataah markkoa ihteekkin käytteä.
Niilo. Olkoon nyt tämä teille opetukseksi, että te toisen kerran käytätte itseänne sivistyneemmällä tavalla, jota kuitenkin voipi odottaa teidän arvoiselta mieheltä.
Wasili. Meäh helveehtihin, siä perkeleheen musikkaah! Ka, kustapahan miä tiesiin, ettäh sinuun rahaa-rukouskirjaas olih salahvehkoa.
Niilo. Miten? te kutsutte kirjettäni rahan-rukouskirjaksi!
Wasili. A kah, miksipähän sitämä kuhtuisiin? Eipähän toi oo ainooh. Kokooh minuun kamorkkaan olooh täyneän semmohisii rukouskirjoi.
Niilo. Te luultavasti ette taida kieltämme, koska te käytätten sanoja, sivistyneessä maassa vallan sopimattomia.