LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.
FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran, hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän. Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.
LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.
FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat tämä.
LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.
FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.—
Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?
LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.
FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)
LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet rikas. (Laskee koneensa lähteesen.—Herman tulee vasemmalta) Jumalan rauha!
HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?