LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.
HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!
LÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)
FOKAS. Hyvät herrat, terve!
LÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas!—Juokaat vettä, pojat, ja siitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä kauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet.—Terve tuloa, herra Fokas, terve tuloa!—No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania valtasuoneen).
HERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!
LÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?
HERMAN. Minä tiedän sen.
LÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?
HERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa häntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin, mutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon leikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä kastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen onnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman käden. Nyt hän makaa makeasti.