KILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee vasemmalle)
SELMA. Missä on sitten torves, Konrad?
KONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle) Tuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä kuin ennen, mielestäni.
SELMA. Tämän vehkeemme tähden.
KONRAD. Että myöntyi hän.
SELMA. Töin ja tuskin.
THEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä »lunttuja», Jumala nähköön!
SELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen, hyvin tunnetun utelijaisuuden.—Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta Konradia, joka seisoo syrjemmässä)
HERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu!—Mitä?
SELMA. No mun isäni…