HERMAN. Mitä mökiset!
TAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta me vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse on huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla; kinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me totossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin nurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty. Peijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen pulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää. (Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)
KONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.
TAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä kuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen teimme.
HERMAN. Kitas kiinni!
SELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.
TAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas siinä ryskettä ja paukkinaa,—Jessus!
HERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!
TAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän ja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä miehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että on hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden lakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla sauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen edestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten salaisesti naureskellen)
HERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?