TAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen sanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille senpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille ja voin sen myös—tämä huomakaat—voin sen myös ennen aikoja kumota, jos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on tullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se putoo.
HERMAN. Höh! Vai putoo se.
TAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.
HERMAN. Tytöt, onko mies viisas?
TAAVETTI. Noin »treqvart i bok» toivon minä, mutta pelkään pojan aivon puristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi saan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri kaukana.
SELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,
Matti, hänen tullessansa.
KONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu)
SELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle)
TAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen.
(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta)
SELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista.