MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.
CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?
MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.
CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te olette murhannut.
MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.
Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?
CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.
MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?
CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään, kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.
MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?
CLAUDIO. Sitä en tahdo.