MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?
PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.
MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton, ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini, mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen, vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio katselee häntä kummastuen)
CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.
MARCIA. Kenties erehdytte.
CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.
MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.
CLAUDIO. Te elätte siis?
MARCIA. Sen näette.
CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä…?