MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet. Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme. Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton, ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan. Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas, hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret, sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko. Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto, surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista. Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.
CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.
MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla, siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin täynnä murhetta ja vimman kamppausta.
CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.
MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?
CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.
MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.—Mutta teiltä vaadin pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.
CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt, koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen, jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.
MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.—Mutta joku lähestyy. Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)
CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen nainen! (Canzio tulee periltä)