CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme nyt?
CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.
CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.
CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.
CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.
CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä, Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään kukkaskohtuun.
CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta huulilta. Oi kuinka tuskallista!
CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?
CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.
CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.