CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin kyynelsilmänen lapsi.
CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin lapsena ennen?
CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.—Älä katso puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä aattelet sinäkin samoin.
CLAUDIO. Nyt erehdyt.
CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.
CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.
CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan, esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.—Näin uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain, taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää sen.
CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti; miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty. Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?—Kas tässä lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.
CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)
VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä) Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin tällöin? Eikös niin?