RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.
MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin, ellei kaatunut hänen päällensä puu.
RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.
MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.
RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi? Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!
MARIAMNE. Kaunis on Canzio.
RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa. Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin kaivettakoon myös Rachelin hauta.
MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!
RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis, saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden surmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot sinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?
MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä. Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä säteilee.—Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.