RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole tuntenut.—Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa nyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla; ah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis.
MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa, mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu. (Varro, Claudio ja Angelo tulevat)
VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.—Tässä, herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne. (Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan Arnolaaksoon.
RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!
AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.
VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen, mun kynäsein?
RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.
VARRO. Miksi itkit?
RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö kuin minä.
VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!—Canzio tulee kohta, ellei tänäpän niin huomenna.