RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.
CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.
RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.
VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne,
Canzion morsian?
MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi hänen päällensä mustakipeeksi.
RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä, jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka saatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä, valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.
VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut, sen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat pieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten sotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä liikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.
CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.
VARRO. Oletteko maalari, herra?
ANGELO. Vähän, hyvin vähän.