VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe, eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä, tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla. Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.— Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen ainoastaan itsestänsä.
ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.
VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon tilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni ja näin mitä olen kertonut.—Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä: vihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten lasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä kohtalo,—Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,—ja minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta, tuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!
RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.
VARRO. Kiität! Mistä syystä?
RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.
VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin koira yöt ja päivät.
RACHEL. Sitä en tahdo minä.
VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä uskollisuudessansa teitä kohtaan.—Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin millon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina samalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät: millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi. Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään klasiin eikä juuri naisenkaan päälle.
ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.