VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen, saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä? (Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus Angelo!
ANGELO. Ecce caput apostolicum.
VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle. (Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan tämä on, puhdas flintus! Hyvä!
RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku.
VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein! Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta, sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja. Jaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä siinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja hurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän turhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän taisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella kuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen koukku. Mutta kaikesta tästä—huomaa, nyt haastelen kuin vanha koulumestari—kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään sydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt olet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa hiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä oikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina ampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä.
RACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin larattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen sydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä.—Mitä uusia Calabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin rohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän huoneessamme.
ANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä.—Te kysytte uutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten saattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä vuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon siitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa ryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet viimein verisen surmansa.
VARRO. Oivallinen asia!
CLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme.
VARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova ryövärruhtinatar?