ANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin luullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja huivinsa, aaltoin heittäminä maalle.
VARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles siihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani!
RACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
MARIAMNE. Niin rukoilen myös minä.
VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas, lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel nojautuu Mariamnen olkapäälle)
ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito!
RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani.
ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.
VARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn.
ANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen loppu?