VARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän tulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia lapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja nytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt nimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen vihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta kohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä hän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken heidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille takasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden rohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi. Mutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän tempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean veljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien vasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä tultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka hänen kuoletti.—Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen huoneessa. Mitä sanot, Claudio?
CLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää häntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina koska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton.
ANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän naisen kanssa.
CLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä tienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä luoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa pimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta parta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen, jonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli kaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan voimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin kalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: »pelkäätkö kuolemata, sinä partanen apinja?» Minä vastasin: kenties vähemmin itseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa ankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki lähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden taidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin vastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen: »antakamme viheliäisen elää»; ja sillon lausui hänen miehensä: »koska on se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis hänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes muukalainen». Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja vapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen tahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä kohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en ainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän rikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta käykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä mitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten äänen.—Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas.
MARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän vuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu teille tämä laakso, herra Angelo?
ANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti tuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee virrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä tuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka seisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä väikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki on yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni Armon hymisevissä lehdoissa.
RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.
MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.
Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne, jotka seisovat edessäni nyt.
RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.