ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena iltana teidän laaksossanne.
MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.
CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)
RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.
VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi! (Menee oikealle)
RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.—Canzio ja Marcia tulevat vasemmalta)
CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.—Nimeni on Canzio, ja, niinkuin sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.
MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.
CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!
MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana nuorukainen!