CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin tietoa teidän kodosta ja suvusta.
MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?
CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?
MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä maanpakoon kuin uskollinen morsian.
CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar, niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja kurjuutta kärsivä leski?
MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian, jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo melkein raueta alas, kohtaissani teidän.
CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.
MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä huoneessanne morsian?
CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen vaivun.—Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana vaeltaja!
MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?