CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän, jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.
MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.
CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.
MARCIA. Hän on teidän orjanne.
CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.
MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat: yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön, mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.
CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta käykämme esiin.
MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.
CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.
MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti oikealle)