VARRO. Ah! suokaat anteeksi.
MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.
VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.) Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.
MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.
RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan nimessä!
MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä rukoilette?
RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät, hyvä vaimo!
MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen, tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?
RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan kadotukseksi.
MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis kaartain taivaan kirkkauden läpitse?