VARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme tästä tieheemme. Tule, lapseni.
RACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut.
VARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes näkyvistä. (Menee)
RACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne, sinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee)
CLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan kylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta sallimuksen kättä. (Menee)
CANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit kauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua tuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta paistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko mailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla kuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa leimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko mennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas; sillä povessani riehuu koston jano.—Giovanni, kiirehdi tänne! Giovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla?—Claudio, sinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt, ja tämähän polttaa mun sydäntäni.—Giovanni! (Giovanni tulee)
GIOVANNI. Mitä tahtoo herrani?
CANZIO. Viimein toki tässä.—Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika?
GIOVANNI. Kohta ehdostaa.
CANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan!—Missä on ystäväni Claudio?