RACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja laulelin.—
MARIAMNE. Mitä tapahtui sillon?
RACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli.
MARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni!
RACHEL. En tule, en tule, en tule!
MARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen järkensä.
RACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui istuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus ihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta se nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä välähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen oikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi hymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi ylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että kimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi aamulaulun.
MARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten rintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea laitas.
RACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen otsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän sanoi?
MARIAMNE. En kuullut.