MARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin.
GREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän aurinkoa.
MARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä vaan kerran olen tämän linnan emäntä.
GREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian kuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii illaksi)
MARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin verivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun ympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat, mailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on myöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa. Mä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun jäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi. Mutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa olkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran hengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan, kalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee vasemmalle.—Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön)
MARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen.
RACHEL. Mitä tahdot minusta?
MARIAMNE. Tule kanssani kotia.
RACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa.
MARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole itsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä.