RACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja menninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset kielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen sirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö)
MARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan.
RACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun piirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta armahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden, armoa!
MARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua tänne.
RACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään päästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita. Mariamne, mitä sanot?
MARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi, heräy!
RACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että Canzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun saavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen, loppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon astui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen ryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja kiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia, tulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon heräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä viipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa. Hst!—Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja poikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle)
Neljäs Näytös
(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä.—Gregorio tulee oikealta.)
GREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja kaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma, joka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme? Lähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten samaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en tahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei oliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti ympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion murhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja minä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain uhkasi ahdistua.—Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten verhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle.—Claudio ja Angelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)