ANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa tuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli makaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon kauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.
CLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa sitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta riehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan maja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton, saarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää kuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys Jumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja kostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin käy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin kauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta kostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.
ANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon tahrauman vereen?
CLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen himosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen työkkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa kärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas mestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala, että sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön leikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös hänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen suostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän haastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on melkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen nuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta itseluottamuksesta.
ANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.
CLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa ja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata hänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän Mariamnen!
ANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?
CLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että rikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!
ANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli perustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä hänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio, kuinka taisit päätyä tähän?
CLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme kuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä kohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä taitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän on, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa vastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran nipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen ainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana ankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on se mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään kangastus loppumattomista mailmoista.—Toki: Canzion rinnassa käyvät vielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen luonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö isältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen kasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla. Heimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen tukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen hengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja pelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.