ANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies.—Ystäväni! mikä vaivaa sinua? Sinä kelmenet peloittavasti.
CLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja korvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi. Mutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.
ANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?
CLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle puuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut minulle yöseen rauhaa.
ANGELO. Yksi salaisuus?
CLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin leimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan päinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi pelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön ja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän lupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa? Sitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää turmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se enään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen onnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!
ANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion linnassa.
CLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat)
CANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se suokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme!
CLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja kuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista, teeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan keskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä narritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset kuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus, koska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon.—Minä olen valmis.