ANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa.
CANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki?
CLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä!
GIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin uskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa lihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa teurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen koettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee Canzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen kuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä puolesta.
CANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii ulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme nimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä. Peräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä anteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto.
CLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko sanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin sydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen jumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys sua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin sanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit, koska syleilit vierasta, julkeata naista.
CANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas!
CLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat)
CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.
CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta seisonpa kannallani toki.