GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.
GREGORIO. Heitä tervehdin.
CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit murhata sun herras?
GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!
CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?
GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.
CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!
GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.
GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.
CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!