CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.
RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat aina!
CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?
RACHEL. Ettekö ole Romasta?
CANZIO. Minä olen Canzio.
RACHEL. (Muistutellen) Canzio … Canzio … Canzio…? Minä muistan yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi, koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin nyt. Hänen nimensä oli Canzio.
CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.
RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka jaksaa hän?
CANZIO. Ei yhtään hyvin.
RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen … hänen … totuutensa täällä päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.