CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on haireestansa tumma aavistus.
ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.
CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?—Rachel, mikä saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?
RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus kamala.
CANZIO. Hyvin seliitetty!
RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta mikä riisti sen vasemman?
CANZIO. Sano.
RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.
CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.
RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille pannaan tuo … tuo … kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?… Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki, ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin. Lelee, lelee, lelee!