CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?
RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?
CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.
RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?
CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!
RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin korppien joukko.
CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt? Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea! Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.—(Ääneensä) Mariamne! tämä ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois. —Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä) Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä rakkaimpana… (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä) Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko sanoa?—(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!
MARIAMNE. Mitä tahdot?
CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan katsantos. (Mariamne menee oikealle.—Varro tulee periltä) Herra Varro, mun isäni veli.
VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.