CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.
VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.
CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden… Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.
VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu lukemattomat kerrat.—Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä mahdan olla kirottu myös.—Mitä olisi tehtävänä nyt?
CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä vaikuttaa tyhjät sanat?
VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.
CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.
VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä, että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina, sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona, synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä, että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.—Herra Angelo, käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä, enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi, vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.—Tehkäät niin hyvin.
ANGELO. Jättäisimmekö hänen?
VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa. Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea, sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?