ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät oikealle)
CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa sinua—Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin, että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa? Päättömästi toimittu.—Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt, alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä, ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli; kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä, kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni, tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei! hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu, lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä ystäväsi luokse?—Giovanni! Giovanni! Tule!—Missä olen huomena? Olenko jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja seisahtaa ovelle perillä)
GIOVANNI. Tässä olen, herra.
CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?
GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.
CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.
GIOVANNI. Tahdotteko muuta?
CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?
GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.
CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota tämä kukkaro.