GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!
CANZIO. Se riittää.
GIOTTI. Sama kun ei koskaan.
CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni! Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!— Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä. Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata, ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!
GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule, ystäväni!
CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle! Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa, kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)
GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!
CANZIO. Kuinka on?
GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.—Tahdotko käydä lepoon?—
Vasta minua.—Canzio!
CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.