GIOTTI. Väärin arvelet.
CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt hänestä eläimen.
GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.
CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä, murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!
GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.
CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen, katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä; voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.
GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.
CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.
GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.
CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä, ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni, ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös, ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.—Mutta mitä sanot?