GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.
CANZIO. Mistä näet tämän?
GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?
CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus, josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta tuo vettä sinä.
GIOVANNI. Minä riennän. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.—Mutta sinua, sieluni entinen heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä, nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo! vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran hymyilevät mua vastaan.—Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen, minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee) Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?
GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.
CANZIO. Mutta äiti, äiti?
GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.
CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois, tai—mikä kaikista pahin—sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän riehuu hulluutensa houreessa.