ELMA. »Hyvästi, Pauli», lempeesti hän vastaa.
MARKUS. Niin, niin! Ja häneltä en anteiks' saanut.
ELMA. Ja Tyko, eikö anteiks' antais hän?
Oi katsokaat, mi tyynyys ihana
Ja kuva sovinnon on kasvoissansa.
Ja tuntuupa kuin korvaani hän kuiskais:
»Miks' viipyy Elmani?» Mä tulen, tulen,
Ja siellä rauhanmaassa kohtaumme,
Jost' äsken unta näin.
Mä laakson kauniin, ihmeellisen näin,
Se ol' kuin niittu kukkaskirjava,
Min keskell' kirkas lähde kiilsi;
Hopeakimmeltävät joutsenet
Kuin lumipilvet sinisellä taivaall'
Sen pinnall' rauhallisest' uiskeli,
Ja koivut niinkuin juhlalliset tornit
Sen partahalla rehevinä seisoi,
Ja heidän latvoissansa lenteli Kerubit ja serafit ihanat,
Ja lehto kaikui laulun helinästä.
Niin, siellä, siellä kohta yhteen tullaan.
NIILO. Haa, perkeleet! mua viskatkaa jo täältä
Luo kirottujen alas.
ELMA. Jo korkealla loistaa päivän silmä
Ja yli aavan, kanervaisen kankaan
Käy raikas aamutuuli. Ihanata
On kuolla, kuolla armaan rinnoille.
HANNA. Hän kelmentyy ja vaipuu. Elma!
ELMA. Hanna,
Mun sisareni, mitä tahdot? (Kuolee.)
HANNA (tunnustaen Elmaa). Hän kuolee, kylmenee!
MARTTI. Martti, lähde tästä pois, pois, pois! (Menee.)
MAUNO (erikseen). Mikä hetki ollee nyt, koska tyttäreni käy Tuonelaan ja meidät unohtaa?