YRJÖ. Kaikki siis. Ja sinä, jonka teos tämä on, sinä hengität vielä. Oi, riennä! sua varrotaan jo tuomiosalissa; riennä, riennä tutkintoon.
NIILO. Niin, kohta.—Markus, mun kuolemani toki pelasti teidät, jonka olin päättänyt murhata.
YRJÖ. Se tietään. Nyt muistele vaan itseäs.
NIILO. Oikein! Myöhään vaan. Ei! Vielä pienen pilkun näen keskellä pilvien pimeyttä; mutta se vähenee vimmatulla vauhdilla. Nyt on se pieni kuin neulan pistos, ja nyt, nyt se peittyy. Niin juuri! (Kuolee.)
MARKUS. Mauno, suuri osa elämämme matkaa on kulunut vihassa ja vainossa keskenämme.
MAUNO. Sen antakoon meille anteiksi taivaan Herra!
MARKUS. Oi hirmuinen pimeys sieluissamme!—Mauno, nyt pyydän sun kättäs.
MAUNO. Mun naapurini! (Kättelevät.)
MARKUS. Nyt, Mauno, elä rauhassa, peri Viitala ja yhdistä rakkaasti molemmat kartanot. Minusta pääset nyt.
MAUNO. Markus, Markus! (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Ottakaat häneltä miekka. Hän riivauu. (Yrjö tempaisee hänen kädestänsä miekan.)