TYKO. Mutta sinä et meitä?
YRJÖ. En, herrani.
TYKO. Nytpä taitaisimme vähän ilvehtiä kanssas, mutta sydämmemme polttava halu ei siihen aikaa anna, ei anna se aikaa, vaan syöksee meitä eteenpäin voimallisesti kuin myrsky idän vuorilta, joista tullaan.—Tässä, Yrjö, ystäväsi Tykon käsi.
PAULI. Ja tässä Paulin.
YRJÖ. Mitä!
TYKO. Älä levittele silmiäs. Näin on laita.
YRJÖ. Tuhat tulimmaista! mun täytyy uskoa.
TYKO. Uskoa sun täytyy mitä näet.
YRJÖ. Nyt kaiketi on suuri kirkastus auringossa ja kuussa. Toverini, terve tuhannet kerrat! (Syleilevät.) Itkenkö? En! Ilovalkeana katsantoni loistakoon!—Mikä onni on teidät saattanut tähän?
TYKO. Karkureina otsilla terästetyillä tulemme Uraalin kaivannoista, lentäen kuin lohikärmeet luolistansa me tulemme, ja tässä on viimein tiemme pää.